Yhteiskunta
Ranskan tasavalta on 40 miljoonan asukkaan suurvalta. Toisin kuin muissa eurooppalaisissa suurvalloissa, Ranskassa vallanpitäjät valitsee kansa. Tämän siunauksellisuudesta voidaan olla, ja ollaankin, kahta mieltä. Muutenkin vielä sata vuotta sitten itsestäänselvästi hallinneiden aatelis- ja pappissäätyjen asema on nykyhetken polttavimpia kysymyksiä - eikä vähiten siksi, että tasavaltainen järjestys tuntuu tuottavan vain skandaaleja toisensa jälkeen.
Tasavallan presidentti Jules Grévy on tosin parlamentin valitsema, mutta hänen roolinsa onkin pääosin symbolinen. Käytännössä valta on hallituksella, joka tosin on osoittautunut varsin tuuliseksi paikaksi. Nykyinen pääministeri Charles de Freycinet hallituksineen on istunut virassaan vasta tämän vuoden tammikuusta - hänen edeltäjänsä Henri Brisson kesti kahdeksan kuukautta. Presidentti-instituutio sen sijaan näyttäisi olevan vakiintumassa: Grévy valittiin viime vuoden joulukuussa toiselle kaudelleen.
Grévyn valinnasta päättänyt lainsäädäntöelin, kaksikamarinen parlamentti, heijastelee Ranskan tilanteen kaksijakoisuutta. Suhteellisesta kansanvaltaisuudestaan huolimatta Ranska, kuten kaikki muutkin Euroopan maat, on edelleen selvästi luokkayhteiskunta, ja vaikka säätykiertoa tapahtuu (esim. kun vanhat aatelissuvut joutuvat rahapulassaan naittamaan tyttäriään rikkaille teollisuuskapitalisteille), sitä pidetään enemmän pakon sanelemana kuin merkkinä yhteiskunnan demokratisoitumisesta.
Ranskalaiset ovat muiden suurvaltojen tapaan ylpeitä kielestään, jota vartioidaan mustasukkaisesti. Varsinkin englantilaisia ilmaisuja käyttäviin suhtaudutaan nihkeästi ja näitä pidetään erityisen nousukasmaisina. Suhde uskontoon puolestaan heijastelee yhteiskunnallisia mielipiteitä. Vallankumouksesta lähtien kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, ja vanhaan takaisin kaipaavat pitävät katolista kirkkoa ranskalaisuuden selkärankana, nykyjärjestelmästä enemmän pitävien ollessa jopa raivokkaan uskonnonvastaisia.
Nämä radikaalipuolueen kannattajat ovatkin viime vuodet hallinneet valtiota: vuonna 1882 valtion ja kirkon erosta tehtiin entistä täydellisempi, kun uskonnonopetus poistettiin kouluista, nunnat sairaaloista ja kenttäpastorit armeijasta. Virallisesti maallisessa valtiossa on kaikkien oikeus oman uskonnon tunnustamiseen tehty mahdolliseksi. Ranskassa onkin juutalais- ja protestanttiyhteisöjä sekä jonkin verran muiden uskontokuntien edustajia.
Ranskan poliittinen historia, hyvin lyhyt oppimäärä
Kolmas tasavalta on pysynyt pystyssä toistakymmentä vuotta. Se horjuu, venyy ja tuntuu vähän väliä romahtavan, mutta toistaiseksi tasavaltalaiset ovat sinnitelleet pitääkseen totalitääriset ainekset ja rojalistien ajan myötä harvenevat rivit kurissa. Sata vuotta sitten alkanut Ranskan vallankumous muutti koko maailman tavan ajatella yhteiskuntaa ja sen oikeutusta, mutta Ranskaa se muutti lopultakin kovin vähän.
Napoleonin kukistumista seurannut Bourbon-restauraatio kesti viisitoista vuotta, kunnes kesän 1830 mellakat tekivät Orleansin herttuasta kuninkaan. Orleanistinen "porvarillinen monarkia" taas selvisi "hulluun vuoteen" 1848, jolloin Ranska toistamiseen julistettiin tasavallaksi. Toinen tasavalta oli surkea, ristiriitojen repimä ja lyhytikäinen kyhäelmä, jonka muuttuminen kansanäänestyksillä vahvistettavaan Louis Napoleonin (Napoleon III) Toiseen keisarikuntaan vuonna 1852 oli enemmistölle vain helpotus.
Napoleon Bonaparten veljen pojanpoika Napoleon III hallitsi sitten Ranskaa valtiomiestaitonsa ja onnekkaiden sattumien avulla aina vuoteen 1871, kunnes Preussi löylytti Ranskan lyhyessä sodassa, vangitsi keisarin ja pakotti ranskalaiset julistamaan tasavallan. Kolmas tasavalta sai elämänoikeutuksensa kukistamalla Pariisin Kommuunin nimellä tunnetun Pariisiin työläiskapinan ja siten poistaen ainoan todellisen esteen tieltään. Bordeaux'hun kokoontunut Kansalliskokous sitten pyrki säätämään maalle uuden perustuslain ja hallitusmuodon, onnistumatta oikein kummassakaan.
Ranskasta muotoutui parlamenttivetoinen tasavalta, jossa presidentin rooli on puhtaasti symbolinen. Tähän kehitykseen tosin kului enempi osa 1870-luvusta ja se vaati kaikkien kruununperimystä vaatineiden, Louis Napoleonin pojan, viimeisen suoran linjan Bourbonin sekä Orleansin herttuan kuoleman. Kun vielä bonapartistikenraali MacMahon, joka eräänlaisena kompromissina oli valittu presidentiksi, yritti laajentaa valtaoikeuksiaan ja hänet torjuttiin, oli tulevaisuuden linja selvä.
Sittemmin tasavallan johdossa on ollut hallitus, joka on kylläkin istuvan, seitsemäksi vuodeksi kerrallaan valittavan presidentin nimittämä, mutta tällä ei ole käytännön valtaa sen toimintaan. Diktatuurin, keisarivallan ja monarkian peikot kummittelevat tasavaltalaisten mielissä ja saavat nämä suosimaan ennemmin heikkoja kuin vahvoja johtajia.
Ranskan poliittiset ryhmät
Ranskasta on saanut alkunsa tapa nimittää oikeistoa ja vasemmistoa niiden sijainnin mukaan parlamentissa puhemieheen nähden. Äärioikealla Ranskassa istuvat ne harvalukuiset rojalistit, joita edelleen näkee - orleanisteja tai legitimistejä. Heidän seurassaan ovat myös bonapartistit, sittemmin boulangistit, jotka ajavat vahvan johtajan ympärille keskitettyä hallintoa.
Ehdottoman enemmistön kaikkina aikoina muodostavat tasavaltalaisten ryhmät. Tasavaltalaiset jakautuvat enemmistönä oleviin "opportunisteihin" ja vähemmistön "radikaaleihin". Kummatkin nimet ovat oikeastaan alkujaan vastapuolen antamia pilkkanimiä, mutta niitä käytetään nykyään yleisesti.
Tasavaltalaiset "opportunistit" ovat järjestään konservatiiveja, jotka pyrkivät säilyttämään vallitsevan asetelman. He ovat tosin aika ajoin joutuneet riippuvaisiksi radikaaleista, jotka ovat monella tapaa liberaaleja, ja siten toimimaan varsinkin kirkon ja valtion erottamiseksi hyvinkin väkivaltaisesti. Toisen keisarikunnan ihanteena ollut ja sille tuottoisalta vaikuttanut talousliberalismi kärsi viime vuosikymmenen suuressa talouslamassa romahduksen ja ranskalainen perinteinen protektionismi nosti päätään.
Äärimmäisenä vasemmalla istuvat jakobiinitraditiota seuraavat blanquistit, jotka tähtäävät "valistuneen etujoukon" vallanottoon. Käytännössä blanquistinen traditio hajosi Pariisin Kommuunin myötä, mutta sympatiat tälle suuntautumiselle ovat olemassa. Näiden ja porvarillisten tasavaltalaisten välissä istuvat ranskalaiset sosialistit, jotka viime aikoina ovat vallaneet lisää alaa samalla integroituen parlamentaariseen järjestelmään.
Uskonnollisuus - kirkon ja valtion suhde
Ranskan vallankumous murskasi ensimmäisenä maailmassa kirkon ja valtion välisen suhteen, vaikka sen tilalle pian tuotiinkin "Korkeimman olennon kultti" ja muita yritelmiä. Jakobiinien ylilyönnit korjattiin pian, kun Napoleon teki ns. konkordaatin myötä sovun paavin kanssa, palauttaen katolisen kirkon osaksi Ranskan virallista yhteiskuntaa. Uhka kirkon omistuksien ja vallan hävittämisestä oli kuitenkin jo muuttanut ilmapiirin pysyvästi. Kirkko on siitä asti ollut puolustuskannalla ja yleisesti ottaen häviämässä taistelua. Se on kuitenkin myynyt joka tuuman kalliisti.
Uskontoon ei Ranskassa suhtauduta kevyesti, ei varsinkaan ajatukseen valtionuskonnosta. Kirkon vahvin tuki on aina ollut rojalisteissa ja siksi se on kiihkomielisten tasavaltalaisten mielissä nivoutunut yhteen monarkian kanssa. Molempia kohtaan tunnetaan samaa vihaa - tai samaa rakkautta. Uskonnollisuus ei kuitenkaan ole vähentynyt: se, että uskonnosta on virallisesti tullut yksityisasia on itse asiassa lisännyt ihmisten osallistumista katolisen kirkon toimintaan, sääntökuntien jäsenmäärän kasvaessa räjähdysmäisesti (tosin kieltämättä varsin alhaisista luvuista). Lisäksi Ranska on maailman suurin ja tärkein katolisen lähetystyön tekijä.
Nationalismi ja imperialismi
Ranskalla on imperiumi, ja sen imperiumin olemassaolo osoittaa, että Ranska on suurvalta. Tästä tosiasiasta ei radikaaleinkaan tasavaltalaishallitus voi vallassa ollessaan ryhtyä tinkimään. Jotta armeija voidaan pitää erossa politiikasta, on sillä oltava jotakin tekemistä maan rajojen ulkopuolella. Rohkeimmat tietenkin haluavat Alsace-Lorrainen takaisin Saksalta - vaikka sodan keinoin, jos on pakko - mutta monille riittää se, että Ranskan arvostus maailmalla nousee sen siirtomaavalloitusten myötä.
Ranskalainen nationalismi nousee hieman ristiriitaisesti vallankumouksen ja monarkian perinteestä. Nationalistit kaipaavat vahvaa ja autokraattista johtoa, joka nostaa Ranskan sille kuuluvaan asemaan maailmassa. Tässä mielessä on loppujen lopuksi toissijaista, onko sen toteuttaja Bourbon, Orleans vai Bonaparte.
Edistyneet talousajattelijat näkevät mahdolliseksi käyttää Ranskan siirtomaita halpojen raaka-aineiden lähteinä ja toisaalta jalostetumpien tuotteiden säädeltynä markkina-alueena. Käytännössä tällainen hyödyntäminen on toistaiseksi ollut kuitenkin vähäistä, enin osa energiasta on mennyt valtiollisen koneiston pystyttämiseen tai kaappaamiseen ja sen hallussapitoon.
Liberalismi
Liberalismin käsite on historian kuluessa saanut monia, usein keskenään ristiriitaisia muotoja. Ranskalaiset radikaalit ovat ennen kaikkea sosiaaliliberaaleja, eli ajavat yhteiskunnallista vapautta esimerkiksi yhdistymisen- ja sananvapauden muodoissa, mutta taloudellisesti protektionisteja puolustaessaan esimerkiksi ulkomaisten tuotteiden suojatulleja. Toisen keisarikunnan talouspolitiikka taas oli huomattavan talousliberaalia, mutta mistään kansalaisvapauksista oli tuohon aikaan turha edes puhua.
Kaikki nämä ovat tietenkin suhteellisia. Radikaalit eroavat sosialisteista, blanquisteista ja niin edelleen, juuri siinä, että he eivät kuitenkaan aja yhteiskunnan luokkarakenteen muutosta, vain alempien luokkien olojen parantamista ja kohtuuttomien yläluokan etuisuuksien karsimista. Toisaalta yksikään Toisen keisarikunnan talousliberaaleista ei ollut valmis menemään niin pitkälle, että olisi vapauttanut kaiken vientikaupan englantilaisten valloitettavaksi - johon se hallitessaan maailman suurinta kauppalaivastoa olisi varmasti pystynyt.
Ranskan ulkopoliitikka
Ranskan ulkopolitiikan kulmakivi on se, että Ranska on suurvalta. Euroopan suurvallat sanelevat hieman kärjistäen sanottuna koko maailman asiat. Voimakkain näistä on Iso-Britannia eli Yhdistynyt kuningaskunta. Sanotaan, ettei aurinko koskaan laske Brittiläisen imperiumin yllä. Ranska, toinen kilpaileva vanha suurvalta, pyrkii samaan ja asiallisesti ottaen onnistuukin. Ranskalaiset potevat kuitenkin tiettyä alemmuuskompleksia britteihin nähden, onhan maailmankauppa käytännössä Britannian hallussa ja britit aina ranskalaisia askeleen edellä. Kolmas maailmanmarkkinoille pyrkivä suurvalta on Saksa, joka nöyryytettyään ranskalaiset on siirtynyt kilpailemaan jopa Britannian kanssa maailmanherruudesta.
Itä-Euroopassa vaikuttaa kolme vanhaa imperiumia: Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Ottomaanien valtakunnat. Venäjän keisarikunta on näistä voimakkain, ja on Krimin sodan tappion jälkeen onnistunut kokoamaan rivinsä ja painostamaan jatkuvasti romahduksen partaalla olevaa Ottomaanien valtakuntaa sekä heikkenevää Itävalta-Unkaria. Ranskalaiset ovat investoineet huomattavan määrän rahaa Venäjän ja muunkin itäisen Euroopan teollistamiseen ja tahti on jatkuvasti kiihtymään päin. Venäjällä puolestaan ranskalainen vaikutus tuntuu ennenkaikkea sivistyneistössä, jonka valtakieli on venäjän ohella edelleen ranska, viimeaikaisesta isovenäläisen nationalismin aallosta huolimatta.
Ranskan suhteet muihin latinalaisiin kansoihin, Italiaan, Espanjaan ja Portugaliin ovat vaihtelevan tasoiset. Toisaalta Ranskan ja Espanjan maaraja on vakiintunut satojen vuosien kuluessa, mutta Pohjois-Afrikassa mailla on siirtomaakilpailua. Italia taas on 1860-luvulla tapahtuneesta yhdistymisestään lähtien kehitellyt imperialistisia tendenssejä. Italialaiset tulevat varmasti nousemaan maailmannäyttämölle laajenemishaluisena imperiumina - Rooman valtakunnan muisto on painunut syvälle italialaisten kansalliseen itseymmärrykseen.
Ranskan valtiojärjestys
Ranskan hallinnollinen järjestys on perua vallankumouksen ajoilta. Maa on jaettu régioneihin (maakuntiin), jotka muodostuvat départementeista (lääneistä). Nämä puolestaan koostuvat arrondissementeista (paikallisalueista), jotka jakautuvat edelleen cantoneihin (seutukuntiin) ja ne communeihin (kuntiin). Lisäksi Pariisi ja Lyon on jaettu paikallishallinnollisiin arrondissementeihin.
Ranska on parlamentaarisjohtoinen tasavalta, jonka lainsäädäntölaitos eli parlamentti on kaksikamarinen. Se koostuu chambre des députésta (edustajainhuoneesta, joka on alahuone) ja sénatista (senaatista, joka on ylähuone). Astuakseen voimaan, lain täytyy tulla molemmissa huoneissa hyväksytyksi.
Edustajainhuoneen jäsenet valitaan nelivuotiskaudeksi yleisen äänioikeuden perusteella vaalipiireistä, yksi edustaja kustakin. Äänioikeutettuja ovat kaikki yli 21-vuotiaat miehet, ehdolle saavat asettua yli 25-vuotiaat miehet. Tullakseen valituksi ensimmäisellä kierroksella kaksikierroksisessa järjestelmässä täytyy saada ehdoton enemmistö ja neljäsosa alueen kaikkien äänioikeutettujen äänistä. Toisella kierroksella suhteellisen enemmistön saaminen riittää. Edustajainhuoneessa oli vuoden 1885 vaaleissa 584 edustajaa. Lukumäärä on tasaisesti kasvanut, sillä lain mukaan jokainen yli sadan tuhannen asukkaan arrondissement jaetaan circonscriptioneiksi, joita on yksi jokaista alkavaa sataa tuhatta kohti ja joista kustakin valitaan oma edustajansa.
Senaattoreita, jotka valitsevat paikallisten piirien erityisesti tehtävää varten valitut luottamusmiehet, on 300. Heidät on alunperin nimitetty virkaansa elinikäisiksi, mutta käytännöstä on sittemmin luovuttu ja senaattia muokataan parlamentaarisemmaksi sitä mukaa kun vanhat senaattorit poistuvat luonnollista tietä.
Nämä kaksi erillistä huonetta kokoontuvat yhteen assemblée nationaleksi (kansalliskokous) vain muuttaakseen perustuslakeja ja valitakseen tasavallalle presidentin. Presidentin valintaan tarvitaan yhteenlaskettu ehdoton enemmistö. Tasavallan presidentti on nykyään hyvin pitkälle seremoniallinen henkilö, joka tosin nimittää hallituksen muodostajan eli tulevan pääministerin, mutta ei juuri muuten voi käyttää valtaa. Louis Napoleonin tekemä vallankaappaus vuonna 1851 on saanut ranskalaiset tasavaltalaiset pysyvästi varpailleen, ja presidentinvirka pyritään pitämään vähemmän houkuttelevana yksinvaltiutta tavoitteleville.
Vaikka parlamentti pyrkii pitämään valtakunnan tasolla hallinnon tiukasti käsissään, antaa ranskalainen maire-järjestelmä kunkin kaupungin pormestarille ja kunnanjohtajalle suhteellisen paljon valtaa. Mairet vastaavat aluehallinnosta käytännössä yksin. Vuoden 1884 lainsäädännöllä varmistettiin mairejen valitseminen yhtä demokraattisesti kuin parlamenttiedustajienkin.
Ranskan johtavia poliitikkoja
Tärkeimmät historialliset hahmot, joiden persooniin ja tekemisiin viitataan poliittisessa keskustelussa ja muutenkin.
Ranskan merkittävät menneet valtionpäämiehet
Louis XIV, "aurinkokuningas", absoluuttisen monarkian henkilöitymä, Bourboneista suurimpana pidetty. Monarkian ja absolutismin puolustajat tukeutuvat häneen viitatessaan valistuneeseen itsevaltiuteen.
Louis XVI, Ranskan "viimeinen" kuningas, joka valtiotaidon puutteellaan enemmän tai vähemmän aiheutti Ranskan suuren vallankumouksen. Absolutismin vastustajat tukeutuvat juuri häneen viitatessaan "valistuneeseen" itsevaltiuteen.
Maximillien Robespierre, vallankumousjohtaja, jonka jakobiinipuolue järjesti Ranskan koko elämän uudestaan tämän lyhyen valtakauden aikana.
Napoleon Bonaparte, Ranskan ensimmäinen keisari ja sitä ennen itsevaltiuden hävittäneen vallankumouksen voimallinen tukija. Hänen perintönsä elää bonapartistien puolueessa.
Louis XVIII, joka palautettiin vuonna 1814 restauraatiolla valtaistuimelle, ja lyhyttä Napoleon Bonaparten paluuta (ns. sadan päivän keisarikuntaa) lukuunottamatta.
Charles X, edellisen veli, joutui vuoden 1830 levottomuuksien takia luopumaan kruunusta.
Louis-Philippe, kansalaiskuningas (Roy Citoyen), vallassa 1830-1848, kunnes kukistui vuoden 1848 levottomuuksissa ja Ranska julistettiin tasavallaksi.
Louis Napoleon, Toisesta tasavallasta Toisen keisarikunnan muovannut johtaja, joka menetti valtansa vuoden 1871 Preussille hävityn sodan myötä.
Kolmannen tasavallan valtionpäämiehet
Louis Napoleonia tai Napoleon III:a seurasi Kansallisen puolustuksen hallitus, jonka jälkeen valtaan nousi Adolphe Thiers. Häntä seuranneet presidentit on valittu perustuslaillisessa järjestyksessä, nykyinen, Jules Grevy, jopa toiselle kaudelleen.
Adolphe Thiers
Tasavallan ensimmäinen "väliaikainen presidentti" Adolphe Thiers oli epätarkkuudestaan kuulu mutta suosittu historioitsija ja pitkän uran tehnyt valtiomies. Hän oli nuoruudessaan tasavaltalainen, mutta siirtyi mutkattomasti kuningas Louis-Philippen aikana pääministeriksi ja muuttui orleanistiseksi monarkistiksi. Välillä Toisen keisarikunnan aikana maanpaossa käynyt, sittemmin Preussia vastaan sotaa agitoinut Thiers oli taas ensimmäisenä jaolla, kun Ranskan valtiokoneisto romahti Napoleon III:n jäätyä saksalaisten vangiksi. Hän onnistui manööveeraamaan valtiovallan käsiinsä Kansallisen puolustuksen hallitukselta tekemällä aselevon Preussin kanssa. Välittömästi sen jälkeen hän oli vastuussa Pariisin Kommuunin hävittämisestä ja sai siitä hyvästä koko vasemman laidan vihan ja halveksunnan päälleen. Pariisi kuitenkin tuntui unohtavan nopeasti ja Thiers haudattiin kuoltuaan juhlamenoin 1877. Hänen nimiinsä on laitettu lausahdus, joka tiivistää Kolmannen tasavallan luonteen. "Tasavalta on hallitusmuoto, joka jakaa meitä vähiten."
Patrice de Mac-Mahon
Marsalkka herttua Mac-Mahon nousi valtaan Thiersin saatua epäluottamuslauseen 1873, ja tuli 1875 valituksi ensimmäiseksi perustuslailliseksi tasavallan presidentiksi. Hän esitti pääosaa, kun perinteiset rojalistit tekivät viimeisen epätoivoisen vallankaappausyrityksensä vuonna 1877. de Mac-Mahon erotti tasavaltalaisen pääministerin Jules Simonin hallituksen ja nimitti tilalle tunnetuista rojalisteista koostetun hallituksen Broglien herttuan johdolla. Samantien hän myös hajoitti parlamentin ja määräsi uudet vaalit. Näiden myötä tasavaltalainen enemmistö kuitenkin vain vahvistui ja restauraatiotoiveet valuivat hiekkaan. Tasavaltalaisten voitettua myös rajallisissa senaattorivaaleissa 1879, de Mac-Mahon erosi kesken seitsenvuotiseksi säädetyn kautensa ja vetäytyi julkisuudesta.
Jules Grévy
Grévy on jyrkkä tasavaltalainen, joka halusi lakkauttaa presidenttiyden ennen Louis Napoleonin valintaa pelätessään tämän käyttävän sitä diktatorisesti. Hän olikin siten luonnollinen valinta de Mac-Mahonin rojalistihaaveiden romahdettua. Grévy on ennen kaikkea juuri sellainen riittävän vaatimaton isänmaallinen mies, jolle presidenttiys voitiin uskoa ja jota tasavallan ei tarvinnut pelätä. Hänet valittiin joulukuun lopussa toiselle kaudelleen.
Muita huomionarvoisia henkilöitä Kolmannessa tasavallassa
Louis-Jules Trochu
Orleanistinen kenraali, josta tuli nimellisesti Ranskan Kolmannen tasavallan ensimmäinen valtionpäämies perustettuaan Kansallisen puolustuksen hallituksen. Tämä lyhytikäinen hallitus epäonnistui toisessa tehtävässään, eli Pariisin puolustamisessa. Pitkällä tähtäimellä tärkein tehtävä, eli sodan lopettaminen, kyllä luonnistui - häpeärauhan keinoin. Valtiovallan siirtäminen Versaillesissa ja Bordeaux'ssa kokoontuneelle kansalliskokoukselle sujui suhteellisen kivuttomasti.
Leon Gambetta
Tunnetaan yleensä vain nimellä Gambetta. Louis Napoleonin keisariuden vahvasanainen vastustaja, joka nousi tärkeään rooliin Kolmannen tasavallan perustamisvaiheessa. Yhtenä ensimmäisistä Kansallisen puolustuksen hallituksen ministereistä Gambetta kehoitti hoitamaan valtion asioita jostakin Pariisin ulkopuolelta. Hän itse poistui piiritetystä Pariisista ilmapallolla ja organisoi armeijan, jonka yritys pelastaa Pariisi kaatui vain murskaavaan ylivoimaan. Gambetta on edelleen tasavaltalaisten sankari ja hänen ennenaikainen kuolemansa vain 44-vuotiaana teki hänen perinnöstään käytännössä koskemattoman.
Jules Ferry
Ferry oli toisen keisarikunnan leppymätön vihollinen ja hänen ehdoton vastarintansa Preussin sotaa vastaan toi hänelle mainetta ja Seinen (Pariisin) prefektuurin Kansallisen puolustuksen hallituksen aikana. Ferry nousi hallitukseen 1879 ja pysyi siellä lyhyin tauoin vuoteen 1885 asti. Hän toimi ensin opetusministerinä ja sitten ulkoministerinä sekä pääministerinä 1880-1881 ja 1883-1885. Hänen aikanaan ja toimestaan on Ranskassa käynnistynyt kaksi tärkeää prosessia: opetusministerinä koulutuksen maallistaminen ja ulkoministerinä siirtomaiden laajempi hankkiminen.
Charles de Freycinet
Freycinet on Ranskan istuva pääministeri, jonka nousu kansalliseen tietoisuuteen liittyi läheisesti Leon Gambettaan. Hän auttoi Gambettaa organisoimaa armeijan Preussia vastaan Louis Napoleonin romahdettua, ja on sittemmin paistatellut kansallisessa valokeilassa. Freycinetin ura on ollut täynnä historiallisia tapahtumia. Ollessaan ensimmäistä kertaa pääministerinä 1879, hän armahti kommunardit. 1880-luvun aikana hän on toiminut aktiivisesti Ranskan siirtomaamahdin kasvattamiseksi, vaihtelevin tuloksin.
Georges Boulanger
Kenraali Boulanger on hyvin suosittu Ranskan sotaministeri, joka puhuu kovaan ääneen Ranskan mahdin palauttamisesta.
Ranskan istuva hallitus (7.1.1886 lähtien)
Charles de Freycinet - Pää- ja ulkoministeri
Georges Boulanger - Sotaministeri
Ferdinand Sarrien - Sisäministeri
Sadi Carnot - Valtiovarainministeri
Charles Demôle - Oikeusministeri
Théophile Aube - Laivasto- ja siirtomaaministeri
René Goblet - Koulutus- ja uskontoasiainministeri
Jules Develle - Maatalousministeri
Charles Baïhaut - Yleisten töiden ministeri
Félix Granet - Postiministeri
Édouard Locroy - Kauppa- ja teollisuusministeri
Pariisin Kommuuni 1871
Ranskan hallituksen legitimiteetti romahti täysin keisarin jouduttua preussilaisten vangiksi alkuvuodesta 1871. Ranska julistettiin tasavallaksi, Pariisissa se johti vallan radikaaliin uudelleenorganisointiin. Keisarikunnan eliitti pakeni kaupungista sodan jaloista ja kun Ranska antautui, Preussin armeija miehitti osan Pariisia. Loppuosaan jäi valtaan työläisten perustama Pariisin Kommuuni. Kommuuni oli demokraattisesti valittu elin, joka pyrki rakentamaan uutta yhteiskuntaa vallankumouksellisessa hengessä.
Toinen tapa katsoa Kommuunia on yleisempi ja huomattavasti poliittisesti vähemmän valonarka: Pariisin Kommuuni oli roskajoukon kapinayritys, jonka laillinen esivalta sitten väliaikaisen presidentin Adolphse Thiersin johdolla kukisti ja elämä pääsi palaamaan normaaleihin uomiinsa. Ennen kaikkea Kommuuni oli kuitenkin myrskyvaroitus siitä, mitä tapahtuisi, ellei työläisten asioille tehtäisi mitään. Tarkoittaako tämä sitten elinolojen parantamista vai yhteiskuntakurin lisäämistä, riippuu kysyjästä.
Ranskalaista yhteiskuntaa on uudelleenjärjestelty viimeisen reilun sadan vuoden aikana parin vuosikymmenen välein, 1789, 1815, 1830, 1848, 1871.... tästä katsoen näyttäisi siltä, että seuraavat mullistukset ovat väkisinkin pian edessä.
Työväenliike Ranskassa
Ranskan työväenliike on koko historiansa ajan ollut hyvin monimuotoinen ja hajanainen. Osin tähän on syynä se surkea tosiseikka, että vuosikymmenten yrityksen jälkeen syndicatit eli ammattiliitot eivät vieläkään ole Ranskassa täysin laillisia. Käytännössä työväen järjestöjä on kuitenkin pakko sietää ja ne ovat saavuttaneet puolilaillisen aseman sekä joukon puolestapuhujia parlamenttiinkin.
Toisaalta ranskalaisissa työläisissä on myös nähty kansainvälisen työväenliikkeen ensimmäinen etujoukko. Ensimmäisen Internationaalin vuonna 1848 esittelemä Kommunistinen manifesti sai inspiraationsa nimenomaan Ranskan tapahtumista ja Pariisin Kommuuni muistetaan maailman ensimmäisenä suuren kokoluokan kokeiluna työväenluokan eli enemmistön vallasta.
Sittemmin, työväenliikkeen aktiivien tultua käytännössä tuhotuksi Kommuunin jälkeisessä verilöylyssä, puhdistuksissa ja maastakarkotuksissa, on aloite siirtynyt Saksaan ja Toisen internationaalin aikana kansainvälisenä etujoukkona on pidetty yhä enemmän monoliittistä ja jatkuvasti kasvavaa Saksan sosialidemokraattista puoluetta, jollaisesta Ranskan neljään osaan jakautunut sosialistipuolueiden joukko voi vain haaveilla.
Naisasiainliike vuosisadan vaihteessa
Ranskan vallankumous mullisti miesten osallistumisen politiikkaan, mutta naiset jäivät edelleen ilman oikeuksia - vaikka girondistijohtaja markiisi de Condorcet ajoikin naisten äänioikeutta jo 1790. Vuoden 1795 perustuslaista lähtien naiset on kuitenkin suljettu rakenteellisesti poliittisen elämän ulkopuolelle. Jeanne Deroin yritti ensimmäisenä asettua ehdolle vuoden 1849 parlamenttivaaleissa, mutta epäonnistui lehdistön ivakampanjan saattelemana.
Pariisin Kommuuni antoi naisille samat poliittiset oikeudet kuin miehillekin. Voimakkain ääni naisten yleisestä äänioikeuden puolesta miehien suunnalta onkin tullut sosialistien piiristä. Feministit ja naissosialistit ovat puolestaan ottaneet pahemman kerran yhteen: johtavan porvarillisen feministin mukaan "ei voi olla porvarillista eikä sosialistista feminismiä, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ole olemassa kahta naissukupuoltakaan."
Hubertine Auclair perusti vuonna 1876 ensimmäisen naisten äänioikeutta ajavan järjestön, Le droit des femmes (Naisten oikeus). Sen jälkeen on perustettu joitakin muitakin järjestöjä, jotka kaikki ovat jääneet jäsenmäärältään vähäisiksi ja suffragetteina tunnetut naiset ovat toistaiseksi saaneet vain vähän aikaan. Muita liikkeen keskeisiä tasa-arvovaatimuksia ovat samapalkkaisuuden edistäminen ja naisten päätäntävalta omista asioistaan siviilisäädystä riippumatta.
Olli Hakkarainen